Leena Koivisto, arkeologi, Satakunnan Museo

Metallien etsiminen metallinpaljastimella on yleistynyt voimakkaasti muutaman viime vuoden aikana ja pelloilla kulkevat ”piipparoijat” ovat tuttu näky. Aikaisemmin metallinpaljastinta käytettiin lähinnä kadonneiden esineiden, kuten pudonneen sormuksen tai autonavaimien etsimiseen. Nyt metallinetsinnästä on tullut kiinnostava ja koukuttava harrastus, jossa ulkoilu ja kotiseutututkimus yhdistyvät löytämisen iloon ja jännitykseen. Kaikki eivät kuitenkaan ole pelkästään riemuinneet nopeasti yleistyneestä harrastuksesta.

Vain maanomistajan luvalla

Toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa Suomessa metallinpaljastimen käyttö on sallittua kenelle tahansa. Lisäksi jokamiehen oikeudet antavat mahdollisuuden liikkua metsissä ja pelloilla vapaasti – tosin pihoille ja viljelyksessä oleville pelloille meneminen on kiellettyä. Sen sijaan maan kaivamiseen tarvitaan maanomistajan suostumus, joten käytännössä metallinetsintään tarvitaan aina lupa maanomistajalta. Muinaisjäännösalueilla metallinpaljastimen käyttö on kokonaan kiellettyä. Koska muinaisjäännösten rajaukset ovat usein vain arvioita, on pidetty hyvänä käytäntönä, ettei metallinetsintää tehdä lähellä tunnetun kohteen rajaa. Suoja-alueeksi suositellaan 200 m levyistä vyöhykettä rauhoitetun alueen ympärillä.

Historiallisesti arvokkaat esineet kuuluvat museoon

Peltoihin on vuosisatojen kuluessa joutunut monenlaista metallia: rautanauloja, hevosenkenkiä ja maatalouskoneista irronneita osia. Kun lantaa ja muuta maanparannusaineitta on levitetty pellolle, on sinne samalla kulkeutunut paljon muutakin pois heitettyä tai hukattua kuten irronneita nappeja, kolikoita ja pullonkorkkeja. Muinaismuistolain mukaan kaikki irtaimet esineet, jotka ovat yli 100 vuotta vanhoja ja joiden alkuperäistä omistajaa ei tunneta, ovat valtion omaisuutta ja ne tulee toimittaa museoviranomaiselle. Naulat tai pullonkorkit eivät museota kiinnosta ja usein rikkoutuneiden ja ruostuneiden esineiden ikää on vaikea päätellä. Mutta mikäli esille tulee esine, jota epäilee hyvin vanhaksi, tulee kaivaminen paikalla lopettaa heti. Yksittäinen esine voi jossain tapauksessa kertoa paikalla sijaitsevasta laajemmasta muinaisjäännöksestä kuten hautapaikasta, mutta tämän toteamiseksi arkeologin täytyy tarkastaa löytöpaikka. Etsinnässä löytyneet esineet talletetaan erillisiin pusseihin ja päälle kirjoitetaan mahdollisimman tarkat löytötiedot, mielellään löytöpaikan karttakoordinaatit, jotka saa kätevästi muistiin GPS-laitteella tai kännykällä. Esineitä ei tule harjata, pestä tai hangata puhtaaksi, pelkkä irtomaan poistaminen riittää.

Museovirastolla on metallinetsijöille suunnattu verkossa toimiva ilmoituspalvelu, Ilppari, jonne on helppo tehdä ilmoitus löytyneestä esineestä. Usein esine voidaan tunnistaa jo kuvan perusteella ja lähettäjä saa toimintaohjeet: joko esine pyydetään lähettämään suoraan Museovirastoon vastaanottajan kustannuksella tai pelkkä löytötietojen kirjaaminen muistiin riittää. Mikäli esine lunastetaan Kansallismuseon kokoelmiin eikä se ole peräisin tunnetun muinaisjäännöksen yhteydestä, löytäjälle voidaan maksaa lunastuskorvaus. Löytäjä voi lunastuksen sijaan myös lahjoittaa esineen.

Uudet löydöt ruuhkauttavat Museovirastossa

Metallinetsijöiden löydöt ovat silloin tällöin johtaneet arkeologit ennen tuntemattomien muinaisjäännösten jäljille. Arkeologiselle tutkimukselle ovat erityisen tärkeitä tiedot löydöistä sellaisilta alueilta, joista aikaisempia merkkejä esihistoriallisesta toiminnasta ei tunneta. Arkeologien tavoitteena ei kuitenkaan ole löytää mahdollisimman paljon esineitä. Yksittäisten pellosta löydettyjen esineiden antama informaatio on usein vähäinen, varsinkin jos ne on löydetty alueelta, jossa jo ennalta tiedetään olleen asutusta pitkään.

Samalla kun metallinpaljastinharrastuksen suosio on lisääntynyt, myös Museovirastoon toimitettujen esineiden määrä on kasvanut suorastaan räjähdysmäisesti. Jokainen museoon saapunut esine kuvataan, tunnistetaan ja ajoitetaan. Kokoelmiin lunastettavaksi päätyvät luetteloidaan, puhdistetaan ja tarpeen tullen konservoidaan. Valitettavasti löytöjen käsittelyyn varatut resurssit eivät ole kasvaneet, vaan päinvastoin museosektori on ollut jatkuvien säästöjen kohteena. Tämän vuoksi esineiden toimittajat joutuvat odottamaan pitkään, ennen kuin saavat tietoja löydöistään tai niiden mahdollisesta lunastuksesta. Kuluvalla hetkellä tämä nk. luettelointijono on noin 2 vuoden pituinen. Myös lunastuksiin budjetoitu rahasumma on viime vuosina jatkuvasti ylittynyt.

Suurin osa metallinetsijöistä toimii vastuullisesti ja sääntöjen mukaisesti ja on kiinnostunut historiasta ja arkeologiasta. Monet tutustuvat maastoon ennalta mm. vanhojen karttojen avulla ja tunnistavat löytämänsä esineet nettiä ja kirjallisuutta käyttämällä jopa paremmin kuin arkeologit. Heille on itsestään selvää, ettei metallinetsintää tehdä tunnetuilla muinaisjäännösalueilla. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan noudata lakia. Valtakunnallisesti tunnetuillakin muinaisjäännöksillä on käyty luvatta etsimässä metalleja ja kaivamassa kuoppia – esimerkiksi Ulvilan Liikistössä ja Turun Koroistenniemellä.

Tulosta artikkeli tästä